perjantai 14. heinäkuuta 2017

10 vuorokautta Hammastunturin erämaassa

10 vuorokautta Hammastunturin erämaassa

"Jos koittaisi selviytyä 10 vuorokauden ajan erämaassa. Riisiä tai muusia vähän mukaan ja muuten koittaisi saada kalaa sen kanssa... Joo, siinähän sitä vasta olisi tekemistä!" Ja olikin. Valmistuin vuoden opiskelun jälkeen erä- ja luonto-oppaaksi ja päätin lähteä ottamaan kyvyistäni selvää. Paikaksi valikoitui Hammastunturin erämaa-alue, pinta-alaltaan yli kahdeksan ja puoli kertaa Helsingin kokoinen erämaa Inarin, Kittilän ja Sodankylän kunnan alueella. Alueen maasto vaihtelee avarista tunturiylängöistä aina aavemaisiin korpikuusikoihin, joita suot, purot, joet ja järvet pirstovat. Erilaiset maastot tuovat vaihtelua seikkailuun, ollen taatusti kokemisen arvoinen.

Pakkaan mukaan varustuksen, jolla täytyy pärjätä 10 vuorokautta. Juomakelpoista vettä alueella on joka puolella, joten suuria määriä nesteitä ei tarvitse ottaa rinkkaan painoksi. Yhtä retkipäivää kohden otan ruoaksi aamupuurot, lounaaksi joku kevyt keitto ja leivän pala, välipalaksi 1dl mueslia ja 4 riviä suklaata ja pieni kourallinen pähkinöitä. Päivällistä varten joko perunamuusijauhetta, couscousia tai makaroonia. Makua tuomaan vielä vähän suolaa ja pippuria, sekä runsaasti energiaa sisältävää rypsiöljyä lisukkeeksi ruokaan kuin ruokaan. Kalat tulisi siis pyydystää itse, jos pelkkä muusi ei joko maistu tai riitä.
Ravinnon riittämättömyys ei sinällään ole riskitekijä tällä reissulla, mutta nälän tunnetta voi joutua sietämään. Olen testannut aiemmin retkeilyä hyvin pienellä ravintomäärällä, joten omaan hieman kokemusta siitä, miten kroppa tähän reagoi. Talvella en tohtisi näin kevyellä muonituksella vastaavalle retkelle lähteä, sillä ravinnolla on niin olennainen merkitys, kun tosissaan taistellaan kylmyyttä vastaan. Ruokien lisäksi matkaan lähtee perus leiriytymisvarusteet, vähän vaihtovaatetta, varavirtapankki ja aurinkokennolla toimiva laturi, kalastustarvikkeet sekä ensiapu- ja hygieniavälineet. Rinkalla on painoa lähtiessäni 23 kiloa ja siitä putoaa matkan aikana muutama kilo pois, ruokien vähetessä.

Reissuun lähtö hiemman jännittää, sillä pohjoisessa en ole liikkunut läheskään niin paljon kuin etelässä. Tulen myös olemaan yksin puhelimen kuuluvuusalueen ulkopuolella, jolloin hätätilanteessa on avun saaminen vaikeaa. Olen varautunut mahdollisiin onnettomuuksiin niin hyvin kuin osaan ja harjoitellut ensiaputaitoja, mutta todellisuudessa en voi olla varma miten reagoisin tilanteessa, jos esimerkiksi kaatumisen seurauksena löisin pääni ja terävä kivi viiltäisi minuun suuren vuotavan avohaavan. Hengenvaarallisia riskejäkin kävin läpi, mutta en esimerkiksi pelkää käveleväni jyrkänteeltä alas pudoten kuilun pohjalle tai joutuvani karhun kitaan, joten näistä en kanna huolta.

Kaikkien valmistelujen jälkeen lähden suurella innolla kohti Inaria, josta matkani alkaa. Suunnitelmieni mukaan olisin kymmenen vuorokauden kuluttua Saariselällä, kunhan ensin käyn kokemassa Hammaskairan villin ja karun luonnon.

Inari - Kivenjärvi, mitä täällä onkaan?

Eskelisen linjat kuljettavat minut Inariin, jossa hyppään ulos pitkän ja puuduttavan matkan jälkeen. Sateinen, viileä keli ja ohitseni hurauttava retkipyöräilijä, joka jäi samalla pysäkillä kanssani pois, tuo välittömästi mieleeni edelliskesän pyörämatkan Suomen halki. En tiedä, mihin retkipyöräilijä oli menossa, kun ei tullut linja-autossa höpistyä. Asia jäi mietityttämään, kun lähdin rinkka selässä kulkemaan länteen pitkin Juutuanjoen vartta kulkenutta maantietä kohti erämaata, jonka saavuttaisin parin päivän päästä. Oloni ei ollut kovin virkeä ja valvoin yöjunassa muuten tasan tarkkaan yhtä hyvin, kuin vuosi sitten matkustaessani pohjoiseen.

Moottorikelkkaura tien vieressä on mukavampi kävellä.

Tien varrelta poikkean kuitenkin oitis joen rantaan, sillä sen maisemat miellyttävät enemmän. Olen hämmästynyt, kun ensin Otsamo nimisen tunturin laella näkyy lunta ja sen jälkeen sitä näkyy ihan edessäni vielä maastossakin. En arvellut kevään olevan täällä näin paljoa jäljessä. Hämmennykseltäni pystyn kuitenkin jatkamaan kulkuani ja tunnistan yleisimmän lintumme, pajulinnun laulun lähipuusta. Sen jälkeen edestäni lähteekin loukkaantunutta teeskentelevä pieni ja ruskea naaraslintu, jota en tunnista. Lintu pysyttelee lähelläni, sillä siipirikkoista esittämällä se pyrkii houkuttelemaan minut kimppuunsa, jotta jättäisin sen lähistöllä sijaitsevan pesän rauhaan. Lintu luottaa taitoonsa päästä minulta karkuun, kunhan vain olen tarpeeksi kaukana sen pesältä. Varmasti muuten pääseekin, sillä en ole ikinä ollut mitenkään rivakka liikkeissäni. Toisaalta, minulla ei ole muutenkaan varsinaisesti tarvetta hyökätä linnun kimmppuun. Saan kuitenkin piirrettyä linnun vihkooni ja kirjattua ylös tuntomerkit, voin näin tunnistaa linnun myöhemmin. Tässä kohtaa harmittelen, että jätin lintukirjan kotiin, sillä minulla on takuuvarmasti lintukirjan painon verran turhia uistimia rinkassani mukana, sillä olen toope.

"Tätä" näkyi vielä siellä täällä.

Päästyäni kävelyn makuun, oloni muuttuu yht`äkkiä virkeäksi, mutta siitä huolimatta kartta pyörii jo alkumatkasta kädessä, vaikka suunnistuksellisesti päivä on epäilemättä helpoin. Erämaa-alueen kartta alkaa vasta erämaa-alueella, joten minulla on nyt käytössäni alkumatkalle pari itse tulostamaani karttaa, joissa molemmissa on eri mittasuhteet, enkä edes tiedä mitkä. Lopulta oikea puro tulee kuitenkin vastaan ja käännyn siitä kohti etelää. Mukavana yllätyksenä reitilläni kulkeekin luontopolku, jota pääsen seurailemaan. Reitti on merkattu maastoon ja se johdattaa minut aina Kivenjärvelle saakka, jonne pystytän teltan ja käyn näin stadilaisena niin sanotusti goisimaan.

Silta yli kylmän virran.

Kivenjärvi - Kaitamojärvi, kohti erämaata

Kunnon yöunet tekevät aina hyvää, niin nytkin. Kiiretön aikataulu sallii leirissä vatuloinnin ja saan rauhassa sählätä, survoessani leiriäni rinkkaan. Jatkan kulkua pitkin luontopolkua, joka kulkee Keski-Taimenjärveltä Saari-Taimenjärvelle. Kuulen juomatauolla piekanan huutelevan lähistöllä ja hetken kävelyn jälkeen suuri petolintu kaarteleekin korkealla ylläni. Hyvin tyyypillisinä Lapin lintuina polun varrella ääntelevät myös lapintiaiset, järripeipot ja tilhet. Liro hätyyttää minua aktiivisesti tieheni pesänsä lähistöltä ja yht`äkkiä taivaalta kantautuvat trumpettimaiset töräykset paljastuvat yhdeksän laulujoutsenen auraksi, joka on aina yhtä vaikuttava näky. Suopursut tekevät rämeiköissä kukintojaan ja koivutkin ovat vasta saaneet lehtensä. Kaikki aistimukset kertovat minun olevan Lapissa ja luontohavainnoista saa energiaa kulkemiseen.

Seuraan tiukasti menoani kartasta, sillä polkuja ja uria kulkee ristiin rastiin reitilläni. Poikkean lyhyeltä metsäautotieltä maastoon kulkemaan, mutta poroaita tuo minut äkkiä takaisin tielle. Paluu nimenomaan poroaitaa seuraten tielle aiheutta hieman närää, sillä minulla on nykymallin porotaloudesta oma mielipiteeni.

Poroja on poronhoitoalueella noin 200 000. Se on lähes kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin hirviä on koko maassa. Ja hirviä on paljon.

Saavun päivän päätteeksi Kaitamojärvelle, josta kalastuslupani käsittämä alue alkaa. Minulla on jo kiire kalaan, joten pystytän teltan melko nopeasti. Siirtelen sitä vielä männikössä ennen ankkurointia, jolloin oviaukko tulee epähuomiossa kohtaan, jossa on valtava hirvenkakkaläjä. Potkin papanat pois ja lähden toiveikkaana kalaan, jota ei kuitenkaan tule. Tällöin siis päivällinen koostuu vain perunamuusista. Annos on ulkonäöltään kuin "Siperialaisen vankileirin pika-aamuvelli", mutta ruoka kuin ruoka on maistunut minulle aina hyvin ja siviilissä ollessani sorrun monesti aivan suotta ylensyöntiin.

Punaisia kiviä tällä purolla.

Ihan hyvää...

Uni tulee tunturipuron pauhatessa vieressä, vaikka aurinko tulee esiin yöpuulle käydessäni ja ulkona on yhtä valoisaa, kuin keskellä päivää.

Kaitamojärvi - Kivipää

Kello herätti kahdeksalta. Aurinko paistoi ja suuntasin aamupesulle jääkylmään Kaitamojärveen. En pysty mitenkään käymään noin kylmässä vedessä rauhallisesti, vaikka moni muu kyllä voi. En tiedä, tulinko rannassa roiskiessani puhtaaksi, mutta kastuin ainakin kokonaan ja se riitti. Voi ainakin sanoa käyneensä pesulla.

Jatkoin tunturipuron varrella kulkevaa tietä pitkin kohti erämaa-alueen rajaa, joka alkoi tien päästä. Aurinko porotti, mutta taatusti raikas purovesi piti olon virkeänä. Tien loputtua alkoi todellinen suunnistus maaston mukaan. Eteneminen hidastuu, kun karttaa, joka juuri vaihtui, seuraillessani kävelen suolle. Suon voisi kiertää, mutta se toisi parisataa metriä lisälenkkiä matkalla kohti kuulemma kalaisaa Kuoppajärveä. Päätän loikkia kuivia mättäitä pitkin suon yli, ikäänkuin minua ei huono reitin ennakointi haittaisi. Aika äkkiä tulee vastaan mätäs, joka ei olekkaan kuiva ja uppoan sen kanssa suohon. Kenkäni kastuvat ja palaan märin jaloin hieman takaisin kiertääkseni suon. Evästauolla tuumaan, että tästä täytyy ottaa opiksi ja panostaa reitin ennakointiin. Itseni tuntien, uskon kuitenkin kastelevani kenkäni vielä useasti, sillä kuljen välillä niin ajatuksissani, että en välttämättä tule havainnoinneekseni maastoa 200 metrin päässä. Takaisin kääntymiseen tai kiertämiseenkin tuntuu olevan aika korkea kynnys, sillä runnoisin itseni mielummin esteen läpi, kuin myöntäisin virheeni reitin suhteen.

Virtaavaa puroa on helppo seurata vähän kauempanakin. Pitää vaan virran aiheuttaman pauhun koko ajan kuuloetäisyydellä, niin ei pääse eksymään.

Saavutan illemmalla kuuman ja aurinkoisen vaelluspäivän jälkeen Kuoppajärven, josta aion napata kalan päivälliseksi. Viritän teleskooppivapani kalastuskuntoon, otan muutaman uistimen taskuun ja lähden kiertämään järveä. Järven rannat ovat matalat ja näen selvästi järven pohjan vielä kymmenenkin metrin päässä. Heittelen uistinta mahdollisimman pitkälle, mutta aina se meinaa jäädä näkyviin. Muutamia tuikkeja näkyy välillä järven pinnassa hieman kauempana, mutta en saa vieheitä lentämään sinne asti. Kalaa ei tule ja rannan tulipaikka kutsuu keittelemään vettä perunamuusia varten.

Muka kalaisa Kuoppajärvi. Taustalla kohoaa puuton Kivipään huippu.

Päivän mielenkiintoinen luontohavainto oli ruskosammakon raadon kimpussa olleet tutkijaturkkilot.

Muusi tyydyttää ruokahaluni. Käyn vilkaisemassa rannalla olevaa siistiä kotaa. Täynnä olevassa vieraskirjassa retkeilijät kehuskelevat komeilla kalasaaliillaan, niin taimenilla kuin rauduillakin. Muistelen vielä kalastusliikkeen myyjän sanoja, ostaessani pari hänen suosittelemaansa viehettä: "Näillä kun koitat niin varmasti pysyt kalassa". Näin saatiin Alelta taas löysä raha pois...

Jatkan matkaani kodalta kohti Kivipään huippua, jonne asetun yöksi. Kavutessani ylöspäin pitkin kivikkoa ja tunturikoivikkoa, repeää taivas aivan täysin ja vettä tulee vajaan tunnin ajan todella reilusti. Sateen lakattua järveltä nousee todella sankka sumu, joka vie näkyvyyden lähes tyystin hetkeksi aikaa, ennen kuin tuuli puhaltaa sen pois ja sää vaihtuu taas aurinkoiseksi. Etelästä aukeaa hulppeat näkymät Hammastunturiin ja muualla horisontissa esittäytyy lukuisat puuttomat tuntureiden huiput ympäri pohjolaa. Teltan saan hyvälle näköalapaikalle ja oviaukosta nään yöllä herätessäni satojen kilometrien päähän.

Neljän huipun ympäröimä Kuoppajärvi jäi näkösälle päästyäni yöpaikkaan.

Tähän näkymään on hienoa saada herätä.

Kivipää - Harrijoki, nyt alkaa tapahtumaan

Aamulla herään taas kelloon, mutta miten se on mahdollista? Jouduin alkamaan todellisen virransäästön puhelimen kanssa, sillä aurinkokennolla toimiva laturi onkin pelkkä rinkanpaino, eikä varaa lainkaan virtaa. Puhelin on tästä eteenpäin siis koko ajan kiinni, paitsi kun otan valokuvia.

Eli, en siis laittanut herätystä, mutta herään silti kelloon. Tämä kello olikin sellaista kilkattavaa mallia, joka roikkui poron kaulassa. Suuri porolauma jolkotteli aamusta telttani ohitse ja heräsin tuohon kilkatukseen. Hyppäsin ulos teltasta ihailemaan maisemia ja suunnittelemaan päivän reittiä.

Reittiä voi suunnitella huipulta käsin ja päivän reitti näkyy samantien edessäsi

Päivän taipale alkaa jyrkällä laskeutumisella alas kohti Hammasjärveä, josta päätänkin siirtyä kohti lähistöllä olevaa Harrijärveä. Matkalla tulee vastaan pieniä järviä, joista lähes kaikilla tuntuu pesivän telkkä. Matkalla luonani piipahtavat myös kuukkelit ja palokärki. Matkalla poikkean sinirinnan laulun perässä hieman reitiltä ja teen mielenkiintoisen löydön. Kymmenpiikkinen hirven jättösarvi komeilee varvikossa. Sarvi on todella kookas ja painava sekä esineenä hyvin hieno. Jostain helposta paikasta tuollaisen varmaan ottaisi mukaan, mutta sataa kilometriä tuo ei kyllä mukanani kulje.

Tässä saa vähän käsitystä sarven koosta, minun pääni on keskikokoinen.

Sinne jäi komeilemaan suurin koskaan löytämäni lapiomallinen hirvensarvi.

Sarvi ohjaa minut hieman pois reitiltä. Näin Harrijärven jo kauempaa ja laitoin kartan sivuun, sillä luulen osaavani jo perille. Näkyvyys huononee tiheikössä ja kuljen suuntaan, jossa muistelin järven olevan. Ilman kompassisuuntaa ja kiintopistettä minulla on taipumusta kaartaa kulkusuunnassani aina hieman oikealle. Niin käy nytkin ja meinaan mennä järven ohi oikealta, mutta pöllähdän tiheiköstä suolle, joka keskeyttää etenemiseni. Vilkaisen karttaa ja kompassia ja otan uuden suunnan kohti järveä. En malta taaskaan kiertää suota, vaan jääräpäisesti kastelen kenkäni loikatessani suomättäältä lätäkköön. Pari riekkoa lähtee karkuun kun harpon suota eteenpäin. Hikeä pyyhkien saavutan kuitenkin Harrijärven, jossa pulahdan pesulle viileään veteen.

Otan virvelin esiin ja koitan saada vihdoin kalaa ruoaksi. Nään muutamia kaloja lähellä rantaa ja tarjoan niille uistinta. Saan ensimmäisellä heitolla ison ahvenen ja riemastun. Heitän pari kertaa uudestaan ja saan toisen samanlaisen. Tekisi mieli jatkaa kalastusta, mutta saamissani ahvenissa on minulle jo tarpeeksi ruokaa, joten siirryn ruoanlaitto hommiin. Veistelen paistinpannuun sopivanlaisen kahvan ja etsin maastosta puut nuotiota varten, jonka teen kivikehän sisään. Aloitan kalankäsittelyn, apunani puukko ja leikkuulauta. En välttämättä ole kalankäsittelyssä erityisen taitava, mutta saan ensimmäisen ahvenen fileoitua kahdeksi, joskin täysin erikokoiseksi fileeksi. Köhiessäni suuhuni lentäneitä suomuja pihalle, päätän nylkeä toisen. Toiselta puolelta nahka lähtee kivasti irti, mutta toisen puolen nahkaan taitaa jäädä puolet vatsalihoista kiinni ja ateriani pienenee hieman, kun nahka lentää suolten ja sisäelinten kanssa maakuoppaan.
Ruoka maistuu ja olen ylpeä kylläisyydestäni. Kaksi ahventa saa minut tuntemaan itseni peräti oikein kalastuskuninkaaksi ja otan makeat nokoset tunturikoivikossa, ennen kuin jatkan matkaa.

Kalastus on taitolaji, siitä olen varma.

Yöksi suunnistan puolestaan Harrijoelle. Matkan aikana tulee erikoinen tilanne porojen kanssa. Ne ruokailevat suolla ja saapuessani hiljaa ihan niiden lähelle, ne lähtevät karkuun. Kaikki, paitsi yksi hirvas. Vaatimet jolkottelevat jo kauempana, mutta sarvipää lähteekin minua vastaan. Se hetkeksi pysähtyy, mutta ottaa taas pari askelta minua kohti. En ole erityisen tottunut poroihin ja koitan keksiä itselleni mieluisaa syytä tuohon hieman uhkaavan oloiseen käytökseen, samalla kun katson sen sarvia siinä parinkymmenen metrin päässä. Kulkusuuntani on porosta sivuun ja loitonnuttuani siitä tarpeeksi, se kääntyy ja lähtee vaadinten perään. Se sopi minulle.

Illalla kokeilen joella taas kalaonneani. Saan pieniä purotaimenia ja pari pientä harjusta, jotka lasken takaisin alamittaisina. Vartin kalastuksen jälkeen saan kuitenkin kookkaamman harjuksen, jonka paistan iltapalaksi tikun päässä, juurineen kaatuneen männyn aikaansaaman kuopan pohjalle tekemässäni nuotiossa. Tunnelma on miellyttävän erähenkinen ja herkullisen iltapalan jälkeen käyn nukkumaan.

Harrijoen harri.

Harrijoki - Kulvakkojoki

Päivän patikointi alkoi heti tehtävällä etsiä sopiva paikka Harrijoen ylitykseen. Sellainen löytyi suht läheltä, sillä joki ei ollut kovin suuri. Kahlaaminen viileässä vedessä tekee kuumana päivänä hyvää ja siitä varsinkin jalat kiittävät. Lähden joen jälkeen nousemaan kohti puutonta Jäkäläpään huippua, eli luvassa on taas avaria maisemia. Totean kartan kyttäämisen taas turhaksi, sillä olenhan nousemassa tunturin huipulle. Tällöinhän pitäisi riittää, että kulkee vaan ylöspäin niin ennen pitkäähän sitä on huipulla. Sain tästä vauhtia koipiini ja rämmin tunturikoivikkoa ylöspäin. Ilma on hiostava ja ukkospilviä näkyy lähistöllä. Toivoisin ukkosen tulevan, sillä se raikastaisi ilmaa. Lisäksi pidän ukkosmyrskyistä. Luonnonnäytelmänä se on mielestäni upea ja aina pikkaisen jännittävä. Kunnioitus luonnonvoimia kohtaan kasvaa salamoiden ja jyrinän keskellä. Muistelen vuodentakaista valtavaa ukkosmyrskyä kun olin Porttipahdan tekojärven rannalla teltassa yötä. Ja kas! Havahdun ajatuksistani ja totean olevani huipulla, mutta ympärilläni onkin tiheä tunturikoivikko, vaikka tässä pitäisi olla täysin puuton alue. Vilkaisen karttaa ja huomaan, että en olekaan "tässä" vaan olenkin "tuolla". Jäkäläpään huippu näkyy pienestä aukosta tunturikoivikon lomasta. Olen rämpinytkin viereiselle huipulle, Risupäälle. Kartta kertoo minun lähteneen suoraan kohti väärä huippua kohdassa, jossa totesin voivani vain kävellä ylöspäin, saavuttaen ennenpitkää huipun. Saavutinkin, mutta väärän...

Hyvät unenlahjat mahdollistavat tupluurit tunturin huipulla, kunhan vaan pääsee pitkälleen.

Päästyäni lopulta Jäkäläpäälle, söin lounaan ja katselin hetken maisemia, torkuin sekä suunnittelin loppupäivän reitin. Lähtiessäni laskeutumaan alaspäin huipulta, kuulen käen kukkuvan lähistöllä. Olen hieman yllättynyt, että se näin korkealla kukkuu. Toisaalta, korkealla tunturissa ei ole puita vaimentamassa ääntä, jolloin se kantaa kauemmas. Kun metsä taas alempana alkaa, pyrähtää kookas metsokukko lentoon ja liitelee tiehensä. Myöhemmin huomaan vielä maakotkan liitävän alapuolellani avomaan yllä, siinä näyssä on jotain todella erämaista.

Matkalla alas valitsin reitiksi lähialueen suurimman kivikon. Keskellä kivikkoa jalkani lipeää alta ja kaadun. Kaadun hyvin nopeasti, enkä ehdi yrittää ottaa itseäni käsillä vastaan. Siitä huolimatta loukkaan hieman rannettani. Tunnen pientä kipua, mutta diagnosoin sen olevan vain pientä kipua. Minulla ei ole siis hätää, pystyn huiskimaan sillä hyttysiä ihan hyvin.

Illaksi pystytän teltan Hammastunturin juurelle Kulvakkojoen varteen. Koitan kalastaa joella, mutta saan vaan pieniä sinttejä. Teen yhteensä kuuden kilometrin mittaisen kalareissun jokea pitkin pienelle järvelle, josta ei tule edes niitä sinttejä.

Kalareissun varrelle osuu kuitenkin komeat jyrkänteet

Palaan takaisin hieman nälkäisenä ja rupean keräilemään risuja nuotiota varten. Riittävän nuotion saa aikaiseksi pienillä oksilla, jolloin työkaluja ei tarvitse avuksi. Minulla on kuitenkin apunani veljeltäni Samulta lainassa viidakkoveitsi. Veitsen hamarapuolella on saha ja itse veitsen terällä voi karsia rungosta turhat oksat. Myös pienten halkojen hakkaaminen käy. Sytykkeeksi etsin metsästä koivun tuohta. Tuohi kun on lähes vedenpitävää, se säilyy hyvin maastossa, vaikka puuaines sen sisallä lahoaa. Puut asettelen ristikkomaisesti nuotioon. Asetelma palaa hyvin ja sen keskiosasta tulee hyvin kuuma. Lisäksi teräskattila pysyy tasapainossa puiden päällä ja veden saa nopeasti kiehumaan. Sormenpaksuiset puut palavat nopeasti ja ne sopivat nopeaan ruoanlaittoon, kun ei ole tarkoitus tunnelmoida. Kuumasta vedestä puolet menee päivällisen valmistamiseen ja puolet termospulloon, jossa se säilyy tarpeeksi kuumana seuraavaa aamupalaa ja lounasta varten. Tyypillinen iltarutiini minulle, jonka jälkeen käyn nukkumaan.

Kas näin kypsyy vesi, ja vesi kypsyy näin

Kulvakkojoki - Gahttocielgevarri

Herään täynnä tarmoa Hammastunturin juurelta. Tarmo johtuu siitä, että luvassa on tunturipäivä, johon kuuluu erämaan korkeimman tunturin huiputus ja reissun puolivälin kunniaksi herkkuruokaa, kun kalavesiä ei tämänpäivän reitin varrella ole. Maaston pitäisi olla myös helppokulkuista, kun tulen pääasiassa liikkumaan puurajan yläpuolella.

Laitan rinkan selkään ja loikin kiviä pitkin aiemmin katsomaani reittiä yli Kulvakkojoen. Tämän jälkeen edessä on nousu suoraan Hammastunturin huipulle. Lähden kevyellä vaatetuksella liikkeelle. Vaellushousut pakkaan rinkkaan ja sonnustaudun viininpunaisiin yöhousuihini, jotka ovat kevyet, mutta suojaavat silti auringolta ja auttavasti myös itikoilta. Kulkeminen on raskasta ja jyrkässä nousussa vaihtuu maasto moneen kertaan. Heti joen jälkeen oli suota, sitten hieman kuivempaa männikköä, ylempänä tiheä tunturikoivikko ja kivikko vielä ennen huippua, joka on paljaskalliota. Nousen 533 metrin korkeuteen, joka on koko erämaa-alueen korkein kohta. Maisemat on hulppeat ja tuuli kova. Otan kuvia ja ihailen hetken maisemia, ennenkuin jatkan matkaani eteenpäin. Katson hyvän reitin alas huipulta, mutta siitä huolimatta ajaudun kulkemaan valtavan kivikon läpi hitaasti tasapainoillen kohti lounastaukoa. Asiat voi tehdä katsokaas monella tavalla.

Hammastunturin huipulla tuuli

Sinne jäi yksi retken kohokohdista

Vihdoin lounastauko. Korkeuserot tekevät vaelluksesta fyysistä ja ruokahalu maksimissaan, sillä seuraavaksi aion käristää pekonia. Jälkiruoaksi minikorvapuusteja, jotka paranevat kuin viini vanhetessaan ja sulavat lopulta suuhuni. Ruokahetki on elämys.

Loppupäivästä ei tarvitse paljoa jalkoihin katsoa, sillä maasto on helppokulkuista. Avaan puhelimen välillä ottaakseni kuvia ja suljen sen samantien. Olen joutunut jo muutaman päivän seuraamaan ajankulua auringosta käsin, sillä minulla ei ole rannekelloa, vaan olen aikaa seurannut aina ninmenomaan puhelimesta. Kompassi toimii siis kellona, kun selvitän sen avulla, mistä suunnasta aurinko paistaa. Kesäaikaan sen pitäisi paistaa klo 13 suoraan etelästä, klo 19 suoraan lännestä ja niin edespäin. Olen tähän mennessä ollut koko ajan hieman yli tunnin jäljessä, kun kellon olen sattunut näkemään. Lopetan kuitenkin kellon vilkuilun ja jatkan kompassilla. On itseasiassa hyvin virkistävää, kun ei tarvitse miettiä, mitä kello on. Riittää kun pysyy päivistä suunnilleen kärryillä.

Näissä maisemissa matka tuntuu etenevän kartalla paljon nopeammin, kuin maastossa.

Vaelluskengistäni on vedenpitävä kalvo kulunut puhki, jonka vuoksi ne kastuvat sisältä kun käyn taas ajatuksissani astumassa suohon. Jatkan matkaa etsien hyvää yöpaikkaa. Tulee täytenä yllätyksenä, miten selkeä karttaankin merkitty kuusen kasvuraja on. Olen nähnyt tähän mennessä ehkä kolme kuusta matkallani, mutta maasto vaihtuu nyt kertaheitolla todelliseksi korpikuusikoksi. Tuo on ainakin tässä kohtaa erittäin hyvä maamerkki suunnistajalle.

Kuljen tunturipuron lähistölle, jonne pystytän teltan. Jollakulla on minua aiemmin ollut täysin samat aikeet, sillä huomaan sattumalta telttapaikkani vieressä valmiin kivikehän, johon tehdä tulet. Keräilen taas oksia nuotioon ja nautiskelen kuivalihaa. Loppumatkasta olenkin pelkästään kalastuksen varassa, jos lihaa haluan.

Yöpaikka vaihteeksi keskellä korpea

Gahttocielgevarri - Ivalojoki

Seuraavat kolme päivää tulen kulkemaan puron tai joen vartta, joten suunnistaa ei paljoa tarvitse. Seuraan kuitenkin kartalta etenemistä. Korpikuusikossa kulkeminen virkistää mieltä. Ilmassa on paljon uusia tuoksuja, kuulen ja nään taas uusia lintuja ja niiden ääniä. Kuusissa on kerkkiä, jotka ovat vielä syötävän kokoisia, toisin kuin etelässä. Popsin muutamia kerkkiä matkan aikana, vaikka ne eivät suurinta herkkuani olekaan.

Puro johdattaa minut upealle Appisjoelle, josta nappaan samantien yhden harjuksen lounaaksi. Jatkan matkaa joen vartta, joka on paikoin vaikeakulkuinen. Seuraavaksi jo pian kulkemaan kallion seinää pitkin sivuttain. Virta käy jalkojeni alla, kun laitan kiipeilytaitoni peliin. Rinkka yrittää vetää minut jokeen, mutta selviydyn kallionseinämästä kuivana ohi. Appisjokea seurasin Ivalojoelle, jonne jätin kamat ja palasin ilman rinkkaa Appisjoelle kalaan, sillä Ivalojoelle minulla ei ollut kalastuslupaa.

En tiedä oikein mistä johtui, mutta Appisjoen maisemat miellyttivät minua erityisen paljon

Ivolojokikin oli upea

Sain kaksi komeaa harjusta saaliiksi ja ryhdyin valmistamaan niistä päivällistä. Joen varrella maaperä mahdollisti joidenkin villiyrttien kasvun. Keräsin mesiangervonlehtiä, jolla koristelin sekä päivälliseni, että juomaveteni. Vau, loihdin luonnonantimista ihan oikean näköisen annoksen, niin kuin minä ne käsitän.

Oikean annoksen näköinen annos

Ruokailun jälkeinen sadekuuro aikaansai hienoimman koskaan näkemäni sateenkaaren.

Tepastelin rantakivikossa ja katselin sateenkaarta. Yht`äkkiä huomaan edessäni jotain, mikä herättää minussa välittömästi tunteen, että nyt olen löytänyt jotain erikoista. Kuljen sen luo ja otan sen käteeni. Se on suuri, ehjä ja muutenkin siistin näköinen pääkallo. Tutkin sitä ja mietin, minkäköhän eläimen kallo se on. Päätelmäni johtavat metsien kuninkaaseen, eli minulla on siis kädessäni aito karhun pääkallo.

Kallo on luultavasti kulkeutunut löytöpaikkaan joko veden tai jäiden mukana. On myös mahdollista, että se on kulkeutunut sinne jonkun toisen eläimen kuljettamana.

Jätän kallon sinne, mistä sen olin löytänytkin. Kotona se olisi hieno, mutta vielä hienompi se on maastossa. Jatkaessani matkaa, minua jää hieman vaivaamaan, että olisiko se pitänyt ottaa mukaan. Totean kuitenkin itselleni, sen olevan hienompi täällä, luonnollisella paikallaan. Käyn Ivalojoen varteen nukkumaan parin kilometrin kävelyn jälkeen. Sade ropisee teltan kattoon, kun mietin paikkaa, josta kallon löysin. Uskokaa tai älkää, mutta kallo löytyi kivikosta, jonne sateenkaaren toinen pää laski...

Karhun pääkallon löytäminen jää retkeltä hyvin voimakkaasti mieleen.

Ivalojoki

Aamu valkeni ja alkoi päätöksen teolla. Lähtisinkö kulkemaan Ivalojoen pohjois- vai eteläpuolta. Pääsisin nyt yli riippusiltaa pitkin, mutta pohjoispuoli kiinnostaa enemmän. Eteläpuolella kulkisi myös vaellusreitti ja sinne minun on muutenkin mentävä myöhemmin, mutta minä valitsen pohjoispuolen, koska niinkuin jo Juutuanjoella totesin, olen toope.

Tarkastelen kalastuslupaani, josta käy ilmi, etten saa kovin monessa paikkaa edes kalastaa. Kartasta ei käy ilmi lupani sallimien jokien koko, joten ei auta kuin lähteä ottamaan selvää. Rynnistän joen reunaa pitkin idän suuntaan. Pakko on rynnistää, sillä muuten en pääse pusikon läpi. Kurotan pusikosta sinne rynnistyksessä pudonnutta lakkiani ja satun vilkaisemaan vastarannalle. Jos olisin valinnut toisen reitin, kulkisin nyt pitkin portaita ja katselisin maisemia. Olen kulkenut nyt 150 metriä viidessä minuutissa eikä silta takanani ole kaukana, mutta olen jo reittivalintani tehnyt ja jatkan kohti seuraavaa pusikkoa. Pusikot kuitenkin loppuvat ja vaihtuvat kivikoksi. Kivet törmässä ovat välillä heiluvia, joten askelia täytyy varoa. Matka ei aluksi taitu kovin nopeasti, mutta on se kuitenkin käveltävissä, jos reissumieltä riittää. Toistaiseksi vielä riittää.

Riippusilta olisi oivallinen paikka joen ylitykseen.

Mutta seikkaillakin voi... Jakaisin mielelläni kokemuksia jonkun kanssa, joka on tätä reittiä myös kulkenut.

Jatkan kivistä tietäni pitkin joen vartta. Kun ei tarvitse suunnistaa, vaivun helposti ajatuksiin, jolloin kävelykin sujuu kuin itsestään. Pitkään käveltyäni näen vastarannalla kalastajan. Meillä on etäisyyttä ehkä 40 metriä ja hän moikkaa heilauttamalla hieman kättään. Teen samoin ja kirjaan ylös ensimmäisen ihmiskontaktini koko reissulla, joka jäikin lopulta myös ainoaksi. Olen nyt matkannut yli viikon ja yli sata kilometriä yksinäni.

Pidän kovasti ihmisistä ja voin olla pienessä porukassa puheliaskin, jos tiedän mistä puhutaan. Voin myös mielelläni esitelmöidä tai luennoida isollekin yleisölle, mutta tästä yksinolosta, rauhasta ja hiljaisuudesta suorastaan nautin. Tämä on minulle monella tapaa kovin rentouttavaa, virkistävää ja tavallaan terapeuttista. Nimenomaan yksin luonnossa ollessani en oikein murehdi mitään enkä koe olevani millään tapaa yksinäinen. Minullahan on oikeastaan samat perustarpeet täällä kuin millä tahansa linnulla, kalalla tai nisäkkäällä. Aika täällä kuluu kaikilla ensisijaisesti niiden tyydyttämiseen. Työskentelemme kaikki sen eteen, että pysymme lämpiminä, kylläisinä ja turvassa. Soidinmenoista päätellen varsinkin moni lintu pyrkii myös etsimään kumppania ja lisääntymään. Minulla se taas ei ole nyt mielessä, tai oikeammin, en ole täällä erämaassa etsimässä itselleni lisääntymishaluista kumppania. Voisinhan täällä sellaiseenkin jollain ilveellä toki törmätä ja silloin voisi se soidin käydäkin mielessä, toki.

Päivä on aika fyysinen, hankalakulkuisen maaston takia. Maisemat kuitenkin pitävät virkeänä, vaikka pikkupurostakaan ei kalaa tullut. Matkalla on muutamia rakennelmia, sillä alueella on harjoitettu aikoinaan kullan kaivuuta oikein toden teolla. Päädynkin yöksi Ritokosken kultalan pihalle, vaikka mahdollisuus olisi yöpyä autiotuvallakin, joka olisi tyhjillään. En voi kuitenkaan nyt nukkua siellä, sillä en voi asettaa kelloa soimaan akun takia ja tuo tupa on niin pimeä, että saattaisin nukkua siellä pitkälle yli toistakymmmentä tuntia. Teltassa yöunet ei niin helposti venähdä kohtuuttoman pitkiksi.



Hienoja rakennuksiahan nämä ovat.

Vasemmalla puolella varaustupa ja oikealla autiotupa retkeilijöiden käyttöön.

Lämmmin jakso sai muuten hyttyset liikkeelle. Niitä on yht`äkkiä aivan pirusti.

Ivalojoki - Tolospää

Herään (jes). Tapoin teltastani sinne nukkumaan mennessäni samalla oven avauksella tulleet hyttyset, mutta aamulla niitä on muutama teltassani. Yksi on pullea, varmaan kupannut minua yön aikana. Listin sen, sillä aamupalan jälkeen makoilen vielä hetken teltassa sadetta pidellen. Keli on muuttunut viileäksi ja tuuli paiskoo sadepisaroita vasten telttaani. Kellosta minulla ei ole aavistustakaan, sillä aurinko ei näy sankan pilviverhon takaa. Luulisin, että se on klo 8-10 välillä, mutta uskoisin kyllä jos joku sanoisi sen olevan 5 tai 13. Liikkeelle lähtö on hidas ja olen kohtalaisen väsynyt. Ihmettelen hyttysten suurta määrää, vaikka sataa ja tuulee. Itikkaa on koko ajan jossain päin ja joudun suojautumaan kuoritakin ja hyttysverkon sisään. Ruikkaan vielä offia itseeni, niin eivät ole enää mokomat kiusana.

Aina mahtuu reissuun niitäkin hetkiä, kun hymy ei ole herkässä

Jatkan taas Ivalojokea itään päin. Rantasipit joella ovat äänekkäitä. Kuulen myös vasta nyt ensimmäisen peipon laulun, joka etelässä puolestaan on kaikkein yleisin laulaja. Leppälintukin, jonka pesään muuten käki yleensä munii, käy esittäytymässä.

Kylmä keli ja muutama pikku puro kalastusta varten ei saa odotuksiani kovin korkealle, eikä luontohavainnotkaan nosta vireystilaani kuin hetkeksi. Rupean etsimään sopivaa joen ylityspaikkaa. Kävelen viisi kilometriä ennen kun löydän ensimmäisen. Kartasta voisi kuitenkin päätellä paremman paikan olevan reilun kilometrin päässä. Kuljen sinne ja lähden ylittämään jokea. Pääsen yli puoleenväliin jokea, kunnes tilanne hankaloituu. Vesi nousee yli polven ja virta tuntuu voimistuu. Minulla olisi vajaa kolmannes enää ylitettävää päästäkseni vastarannalle, mutta virta edessäni näyttää pahalta, enkä uskalla jatkaa ylitystä. Kahlaan takaisin rantaan ja palaan reilun kilometrin verran taaksepäin. Lähden uuteen ylitykseen. Alku on helppo, mutta vaikeutuu. Virta on lähes yhtä voimakas kuin äsken kääntyessäni takaisin. Avaan kaikki rinkan vyöt, jotta pääsen siitä eroon jos joutuisin virtaan. Vesi on jääkylmää. Kuljen hitaasti ja pidän painoa yhdellä jalalla, jotta se pysyi paremmin paikallaan. Virta on voimakkaimmillaan ja tunnen kuinka molemmat jalkani liikahtavat yhtäaikaa allani hieman. Nyt muuten vähän pelottaa, en uskalla kääntyä takaisinkaan, sillä menettäisin varmasti tasapainoni. En tiedä mitä tapahtuisi joutuessani virran mukaan. Saattaisin ehkä pahimmassa tapauksessa lyödä pääni kiveen, joita joessa riittää. Ja palelisin myös varmasti. Minun ei auta kuin jatkaa ylitystä, kävi miten kävi. Hivuttaudun todella varovasti eteenpäin ja pääsen pahimman kohdan yli. Jatkan edelleen varovasti ja selviän lopulta vastarannalle, jossa riemuni repeää. Syön vastarannalla eväitä ja lepään. Olen paljon virkeämpi kuin aamulla ja jatkan matkaani kohti Tolospäätä.

Kahluu reitti ei kulje suoraan läpi vastarannalle, vaan hitaasti pohjanmuotoja seuraillen.

Viimeinen vilkaisu Ivalojoelle.

Kävelen pitkän matkan kerralla suoraan yöpaikkaani Tolospään huipulle. Keli on käynyt kovaksi ja varsinkin huipulla tuuli oli jopa myrskylukemissa. En malttanut pitää taukoja matkalla, sillä lisäenergiaa oli tarjolla vasta leirissä, jossa söin sekä lounaan, että päivällisen. Söin suklaat, pähkinät ja mueslit jo aamupäivällä nälkääni, kun kalastuksesta ei tullut mitään enää koko loppuaikana, joko lupien tai kalapaikkojen puuttumisen takia. Tolospään huipulta löytyi tasan yksi suojainen paikka teltalle, johon sen laitoin. Olkoonkin, että ei siinä hirmu tasaista ollut.

Ainoa tuulensuojainen paikka lähistöllä. Kovin tuuli ei täällä päässyt riepottelemaan telttaani.

Tolospää - Harrioja

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aamu ei varsinaisesti valkene. Ulkona on samannäköistä kuin nukkumaan käydessäni. Sankka sumu rajoittaa näkyvyyden muutamaan kymmeneen metriin. Myöhemmin kova tuuli kuitenkin jatkuu ja näen satojen kilometrien päähän. Horisonttiin katsoessa näkee kätevästi myös kuluvan päivän säätiedotuksen, tuulta ja sadetta taas loppupäiväksi. Lämpötila pyörii kahden ja neljän asteen välillä.

Sumu oli sankka...

...Mutta nöyrtyi tuulelle

Ihan tunturin huipun lähistöllä jaloistani kapenee kahteen otteeseen kapustarinta niminen kahlaajalintu, sillä satun kävelemään suoraan niiden pesälle. Toisella on pesässään neljä ja toisella kaksi munaa. Lintu maastoutuu suojavärinsä ansiosta hyvin ja voi pesiä ihan keskellä puutonta tunturiylänköä, suojaväriinsä luottaen. Nään alempana myös variksia ja korppeja ensimmäistä kertaa. Ne tapaavat uusia höyhenpukuaan näihin aikoihin, jolloin ne ovat hieman piilottelevempia ja aika resuisen näköisiä niinsanotun sulkasadon vuoksi.

Saavutan Tolosjoen, jota pitkin lähden kulkemaan. Vastaan tulee suuri jokeen laskeva puro, josta ei meinaa löytyä kuivaa ylityspaikkaa. En haluaisi kahlata ja kävelen puroa ylöspäin. Sopivaa ylityspaikkaa ei ole ja joudun kahlaamaan läpi. Samahan se oli, sillä kenkäni ovat muutenkin aivan märät, sillä jalkoihini laittamat muovipussit ovat rullalla kenkien kärjissä.

Välipalat on syöty taas aamupäivällä ja edessä on pitkä siirtyminen kohti yöpaikkaa. Pitkäkestoiset suoritukset kyllä sopivat minulle, mutta energiat tuntuvat nyt olevan poikkeuksellisen alhaalla. Minua rupeaa huimaamaan. Säikähdän sitä hieman, sillä minua niin harvoin huimaa. Hiljennän vauhtia ja mieleeni hiipii ajatus: "Entä jos valoni yht`äkkiä sammuvat ja pyörryn?". Tämän vuoksi minulla on yksinkulkiessani aina jotain värikästä asussani, jotta minut löydettäisiin hätätilanteessa mahdollisimman helposti. Huimaus myöhemmin lakkaa ja jatkan kävelyä väsyneenä. Kuljen Saariselkä MTB reittiä(maastopyöräilyreitti) pitkin, joka johtaa perille. Vaivun taas ajatuksiin:

Siviilimaailman mukavuudet kuulostavat välillä hyvinkin houkuttelevilta. Esimerkiksi jonkun muun kuin minun tekemä ruoka maistuisi. Nyt ottaisin chicken hawaiji pizzan kahdella hampurilaisella käärittynä kebablihapiirakan sisään. Juomaksi olut. Jälkiruoaksi pullamössöa tai lettuja. Kuuma kylpykin kävisi ja juttukaveriksi joku öögaa vinkkaava reipas nutturapäinen gimma, joka nauraisi tyhmille jutuilleni ja kehuisi minua sharmikkaaksi... toisaalta ei se kyllä olisi mahdollista, sillä en ole erityisen sharmikas. Olen vaalea ja aika tavallisen näköinen. Harmi, en muuten edes ajatuksissanikaan pääsee kovin kauaksi todellisuudesta. Koitan välillä...

... ja astun taas suohon. Olen kehän muotoisen suon keskellä, jonne pääsin hirveällä tuurilla yhdestä ainoasta kuivasta kohdasta. Kenkäni ovat jo niin märät, kuin mahdollista, joten kahlaan suon läpi mistään mitään välittämättä. Etsin mtb reitin, sillä olin hukannut sen ja jatkan kulkua sitä pitkin. Ohitan hienon luonnonnähtävyyden, Kulmakurun.

Kulmakuru nähtävyytenä ei tässä kuvassa ihan pääse oikeuksiinsa

Loppumatkaksi piristyn ja vaikka päivämatka on pisimmästä päästä, loppumatka menee reippaasti kävellen. Viimeisen yöni vietän erittäin siistillä kodalla, jossa syön kaikki evääni, mitä syömättä on jäänyt. Kuivatan myös kaikki märät kamppeeni (eli kaikki kamppeeni) seuraavan päivän kotimatkaa varten. Luojan kiitos kodalle ei tule muita ja saan levittää tavarani penkeille ja olla viimeisenkin illan ihan kaikessa rauhassa.

Hyvännäköistä sinkulaa Saariselkä MTB:llä

Viimeinen yöpaikka oli ns. viimeisen päälle.


Harrijoki - Saariselkä

Viimeinen aamu ja Saariselkä kivenheiton päässä. Kamppeeni ovat pitkästä aikaa kuivia, eikä niitä uhkaa kastuminen, sillä sää on muuttunut aurinkoiseksi. Matkaa sujuu itsekseen rallatellen ja nautiskellen. Katson kartasta sillan, jota kulkea Tolosjoen yli, mutta siltaa ei oikeasti olekkaan. Silta meneekin vastarannalla olevan puron yli, eikä Tolosjoen. Joudun kahlaamaan ja kastelemaan kenkäni. Puroa ylittäessäni en edes kulje siltaa pitkin, vaan astun mielenosoituksellisesti sen yli, sillä puro on ehkä puolimetriä leveä.

Matkaan kohti Saariselkää ja muistelen vielä keskenolevaa reissuani. Ihmettelen, että en ole nähnyt keltavästäräkkiä, silla se olisi tänne hyvin tyypillinen laji. Vähän ennen matkan päättymistä kuitenkin näen pienen ruskean linnun. Sehän on sama lintu, jonka näin matkan alussa Juutuanjoella, jota en tunnistanut. Nyt lennossa siinä on jotain kovin västäräkkimäistä. Viereen lennähtääkin samassa keltavästäräkki koiras, keltaisessa höyhenpuvussaan. Käy ilmi, että ruskea lintu on siis keltavästäräkki naaras. Ehdin vielä oppia uutta.

Akkuni loppuu juuri ennen Saariselkää, kun otan kuvan viimeisestä polusta, jolle käännyn.

Loppusuora :)

Saariselällä käyn suihkussa ja syömässä, ennen kuin aloitan taas lähes vuorokauden kestävän kotimatkan. Matka saa huojentavan lopun, kun Helsingin rautatieasemalla samasta junasta poistuu retkipyöräilijä, joka ohitti minut silloin Inarissa. Menen juttelemaan ja hän kertoo käyneensä Barentsin merellä. Nauramme vielä yhdessä retkiemme lopussa vallinneelle todella huonolle kelille, kunnes poistumme tahoillemme.
Kello on 7.15 aamulla, kun saavun kotiin. Tiesin, etten nukkuisi taaskaan yöjunassa, joten kulutin aikaa suosiolla ravintolavaunun puolella ihan pilkkuun saakka. Kotona käynkin oitis nukkumaan. Mieleni on hyvin virkeä, tämä reissu oli seikkailu!.

-Ale

4 kommenttia:

  1. Himputin hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen erämaaseikkailu! Tämä matkakertomus ilo lukea!

    VastaaPoista
  2. Sujuvaa tekstiä ja mielenkiintoinen tarina, kiitoksia!

    VastaaPoista