Hiihtoreissu Valkmusan kansallispuistoon
Keskiviikko ja odottamaton alku
Testasin vaarini vanhat puusukset toimiviksi mökin pellolla pari kierrosta ympyrää sivakoiden ja pakkasin ne autoon. Loput kamat heittelin takapenkille, nostin kytkintä ja ajelin Pyhtäälle Valkmusan kansallispuistoon. Päivärytmiini normaalisti kuuluvat tupluurit (siis nokoset) jäivät välistä ja olin melkoisen pöllähtänyt saavuttuani perille. Yritin käännellä autoani parkkiin varmaan viisi minuuttia täysin tyhjällä parkkialueella, mutta siitä huolimatta se jäi huonosti.
Tarkoitus oli kerätä uusia kokemuksia hiihtovaelluksesta, joka ei ole minulle erityisen tuttu laji entuudestaan. Neljässä päivässä saisin varmaan ihan hyvän tuntuman kyseiseen lajiin. Heitin siis rinkan selkään, laitoin sukset jalkaan, suuntasin metsään ja sieltä suolle, josta Valkmusan kansallispuisto tunnetaan.
"Hmmm... no just. Jaahas jaahas. Vai niin. Että näin", tuumasin kun huomasin, että eihän täällä ole edes lunta. Suokasveja törötti joka puolella, eikä maa rämeikössä näyttänyt edes valkoiselta. Vein sukset takaisin ja autolle ja lähdin taittamaan matkaa jalan. Tiesin lunta olevan kuitenkin tulossa sääennusteen mukaan sen verran, että pääsisin kyllä reissullani hiihtelemään.
Suunnistin suon poikki kompassin ja kartan avulla ja koitin osua suon toisella reunalla metsän kätköissä sijaitsevalle Moronvuoren päivätuvalle. Lähtöpaikalla sain suunnaksi suoraan itään. Kompassi näytti idän olevan hieman enemmän vasemmalla kuin itse aavistelin. Olin myös piirtänyt tuvan sijainnin itse kartalle ja vielä kun luulin karttaan merkittyä kunnan rajaa kaukana näkyväksi voimalinjaksi, kävelin itsevarmana tuvan ohi oikealta ja jouduin nöyränä tekemään käännöksen jossain kauempana takaisin päin kun huomasin virheeni. Kompassini nauroi taskussa, kun en taaskaan uskonut sitä. Lupasin itselleni, että kun saan joskus kompassini narautettua väärässä olemisesta, nauran sille niin räkäisesti ja pitkään, kun minulla vain ääntä riittää. Senkin jälkeen jatkan vielä osoittelemalla ja halveksivasti virnuilemalla.
Päivätupa oli siisti ja oikein mukavan näköinen. Olin kuitenkin nyt päättänyt pysytellä pelkästään ulkona ja valmistin päivällisen nuotiolla, hienolla tulipaikalla. Auringon laskettua paikallinen mies kävi koiransa kanssa myös tulilla istuskelemassa ja höpisemässä, muuten koko kansallispuistossa en ollut nähnyt ketään. Yöksi pystytin teltan, malttamatta kiinnittää kuitenkaan ihan jokaista narua, sillä ilma oli tyyni.
Lumi yllätti talviretkeilijän
Yöllä alkoikin lunta pyryttää oikein reilusti. Tuulikin yltyi ja mietin, että kannattiko säästää kaksi minuuttia aikaa ja jättää pari narua kunnolla sitomatta. Teltan sisällä tuli entistä pimeämpää kun lähes rännäksi muuttunut lumi rupesi kerääntymään sen katolle. Ravistelin telttaa sisältä käsin aina herätessäni, jotta lunta ei kasaantuisi liikaa sen päälle. Hyvin se kuitenkin kesti vaikka vähän huolimattomasti olikin kiinni. Aamulla olikin maisema kovasti muuttunut valkoisemmaksi. Teltta oli myös kerännyt reilusti lunta ympärilleen ja lumitöissä kestikin ihan riittävän kauan.
Pyry lakkasi vasta iltapäivällä ja siirsinkin liikkeelle lähtöä siihen saakka. Suunnistin tällä kertaa metsän kautta, josta varsin onnistuneesti pääsinkin pölähtämään taas suolle, jota pitkin matkasin takaisin autolle suksia hakemaan. Eläinten jälkiä ei näkynyt maassa ollenkaan, eikä merkkejä alueen eläimistä ollut muutenkaan havaittavissa. Muutama korppi lenteli kyllä suon yllä ja teeriparvi vaihtoi paikkaa kulkiessani tarpeeksi lähelle. Eivät eläimetkään niin aktiivisia ole, kun on niin sanotusti kovat kelit kyseessä.
Autolle päästyäni nappasin vain pikaisesti sukset jalkaan, jotta ehtisin edes vähän hiihtelemään ennen pimeän tuloa. Hiihtohan tuntuikin hauskalta ainakin näin alkuun, vaikka laahaavaa kävelyä se enemmän muistuttikin. Hiihtelin yöksi lintutornille, jossa odottelin pimeän tuloon saakka, ennenkuin asettelin makuualustan, patjan ynnä muut välineet nukkumista varten valmiiksi. Torneissahan ei tietääkseni saa yöpyä, mutta en koe olevani siellä haitaksi keskellä yötä, autiossa kansallispuistossa, keskellä suota, yön pimeimpinä tunteina talvipakkasten purtavana. Siirtäisin kyllä kamani ystävällisesti pois, jos joku sitä tulisi vaatimaan. Sulattelin vielä pari litraa lunta ja keittelin kuumaa vettä aamuksi, sitten olinkin jo aivan valmis nukkumaan.
Tiu tau tulkku, jotenkin luistaa suksi
Yöllä kävikin taas ohraisesti. Yö, jonka piti oli kirkas, ei sitä kuitenkaan koko aikaa ollut. Nukun aina mieluiten taivasalla jos vain mahdollista, sillä se jos joku on mielestäni elämää. Heräsin kuitenkin lumisateeseen, josta ei koko Etelä-Suomessa pitänyt ennustuksen mukaan olla tietoakaan. Nyt kuitenkin oli, kun naamani kastui sateesta ja lumi suli makuupussin päälle, joka muuttui pinnaltaan kosteaksi. Luulin joutuvani toimenpiteisiin, mutta lumisade lakkasikin ja taivas kirkastui. Tarkistin varmuudeksi säätiedotuksen, joka ei vieläkään tiennyt lumesta mitään, jatkoin siis unia. Tunnin päästä alkoi kuitenkin taas satamaan lunta ja siihen herättyäni oli makuupussi jo märkä. Pyörähdin pikaisesti makuualustani alla olleen tarppini alle, jossa "vietin" loppuyön.
Aamu valkeni hyvin kirkkaana ja idässä auringon noustessa sen molemmin puolin näkyi komeat halot (haloilmiöt). Kevyen aamiaisen jälkeen hyppäsin suksiin ja suuntasin suolle. Tämähän olikin kivaa, aurinko paistoi ja sivakoin sopivan kirpeässä talvipäivän pakkassäässä pitkin tyhjää suota. Nautin menosta täysin rinnoin. Innostuin ja aliarvioin hieman umpihangessa hiihtelyn raskauden ja lounaalle pääsy viivästyi liian pitkäksi venyneen matkan takia. Juuri ennen lounaspaikkaa yritin pitkillä metsäsuksillani päästä nousemaan ryteikön läpi polulle, mutta yritykseksi jäi. Sukset lähtivät puolivälissä liukumaan taaksepäin ja mätkähdin turvalleni hankeen. Lumi pöllysi kun yritin rinkka selässä ja jalat solmussa nousta ylös lumihangesta. En voinut sanoa nauttivani noista minuuteista. Lisäksi, kun vihdoin pääsin tulipaikalle, sahasin puut, pilkoin ne, sytytin nuotion, hain lunta, sulatin sen ja sain lopulta kiehumaan, otin vahingossa kattilan kuumasta kahvasta kiinni, jolloin kattila lipesi kädestäni, kaatui ja sammutti kovan sihinän säestämä nuotion, olin lamaantunut. Myöhemmin valmistunut lounas maistuikin sitten erityisen hyvälle.
Palatessani lintutornille kolmanneksi yöksi, poikkesin suon pohjoispuolella virtaavalle Kymijoelle. Joella oli sulapaikkoja, mutta pääsin hiihtelemään sitä pitkin hetken matkaa Hirvijärvelle, josta palasin taas suolle. Hyvä hiihtopäivä kirpeässä pakkassäässä sai mieleni korkealle.
Tein yötä varten itselleni sekä varmuudeksi, että kokeilumielessä tarpista hätämajoitteen. Eli viikkasin vain itseni jotenkin makuupussin ja patjan kanssa sen sisälle. Makuupussi oli vielä hieman jäinen edellisen yön jäljiltä. Pakkanen kiristyi ja taivas oli pilvetön. Sain siis katsella ylläni kauniin kirkasta tähtitaivasta, josta niin kovasti pidän. En tunne kaikkia tähtikuvioita, eikä se minua niin haittaakkaan, sillä osaan silti nauttia niiden tuikkeesta. Otava löytyi suoraan yläpuoleltani ja herätessäni saatoin sen liikkeestä taivaalla seurata ajan kulkua, katsomatta kelloa. Toisaalta en kyllä oikeasti ymmärrä missä ajassa se minkäkin verran taivaalla liikkuu, tiedän vain, että jos se on herätessäni selkeästi liikkunut pois entiseltä paikaltaan, olen nukkunut ainakin... varmaan tunnin.
Venus loisti taivaalla kirkkaasti jo ennen pimeän tuloa
Kunniakierrokselta kotiin
Yö oli selvästi kylmin koko reissulla. Aamulla lämpömittari näytti 14 astetta pakkasta. Termospullossa oli vesi kuitenkin pysynyt sen verran kuumana, että sain syötyä aamupuurot, tarvitsematta keittää erikseen lisää vettä. Keräsin kamani kasaan oitis pimeyden väistyttyä ja katselin vielä hetken aikaa auringonnousua, sen valaistessa suota pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Aurinko lämmittää jo tähän aikaan vuodesta ja lisääntynyt valon määrä on saanut paikkalinnut, kuten hippiäiset virittelemään soidinlaulujaan. Myös käpytikan koputtelua kuului lähistöltä. Pöllöjen huhuilua ei kuulunut koko reissulla lainkaan, kuten ei myöskään teerten pulinaa, mutta niidenkin aika vielä koittaa. Kevät tekee siis pikkuhiljaa tuloaan, mutta hyviä talvikelejä riittää vielä niistä pitäville. Ennen kotiin lähtöä hiihdin vielä pikkukierroksen suolla, josta löytyi nyt sekä jäniksen ja ketun jälkiä. Oli lauantai aamu ja muutama hiihtäjä näkyi sivakoivan minun tekemiäni uria pitkin. Saavuttuani autolle, täytyi se kaivaa vielä lumen alta esiin, ennenkuin aloitin paluumatkan auringon loistaessa taivaalla täydellä teholla.